Hän istuutui kovaan tuoliin ja katsoi välkkyviä valoja. Hän pystyi miltei tuntemaan ilman tunkkaisuuden ja sumun. Häntä itketti. Suru siitä, että hänen edessään välkkyi ja pauhasi upea asia, joka häneltä meni ohi - asia, joka oli hänelle tärkeä. Kyynelvirta kasvoi, kurkussa oli suuri pala. Hänestä tuntui, kuin hän tukahtuisi.
Miksi tässä kävi näin? Miksi tämä tuntuu niin järkyttävältä? Sehän on vain yksi mahdollisuus muiden joukossa.
Hän tuijotti katsojien - vieraiden ja tuttujen kasvoja; niiltä paistoi ilo. Ne loistivat ilosta, hehkuivat. Heidän kasvoillaan oli se hetki, se hetken huuma minkä voi aistia vain konserteissa. Se tietty tunne. Se on mieletön. Häneltä se nyt puuttui.
Ajatellessaan tätä kaikkea, hänen kyyneleensä tyrehtyivät hetkeksi. Pian mieleen tuli toinen menetetty mahdollisuus, toinen asia joka liittyi hänen unelmaansa ja rakkauteensa; laulamiseen. Ei laulutunteja hetkeen, pitkään aikaan. Mitä nyt? Kyyneleet jatkoivat kulkuaan pitkin kaulaa kohti paidan kaulusta, hän kaivaa puhelinta taskustaan.
Soitto rakkaalle, kullan ääni ja syvään hengittäminen toivat tasapainon.
Illan loputtua, ennen kotiinlähtöä hän huudahti: "Hieno show!", minkä jälkeen hän meni kotiin ja itki. Itki, itki ja itki. Teki sitä, mitä parhaiten osaa. Sen jälkeen hän nukahti.
-
Tänään vietin aikaa hienojen ihmisten seurassa, hymyilin, join teetä Bisketissä ja söin kiinalaista torinrannassa. Nauroin myös kera kyynelten.
Huomenna on tiedossa Musiikkilukiopäivien viimeinen konsertti. Sen jälkeen uudet tuttavuudet ovat kaukana, mutta onneksi aina tavoitettavissa.
Tämä käpertyy nyt Roosa-Marian selän taakse ja nukkuu. Jalat ovat aivan ylikipeät.
Kauniita unia teille, aivan jokaiselle.
Suukoin,
Roosa
[Tämä teksti on eiliseltä illalta, mutta koska Blogger ei tykkää minusta, sain postattua sen vasta nyt.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti